Lääkärimäärä ja terveydenhuollon kustannukset

Lääkäripula haittaa merkittävästi hoidon oikea-aikaista ja yhdenvertaista saavutettavuutta. Lääkäriliitto onkin kutsunut halukkaat osallistumaan keskusteluun lääkärikoulutuksen oikeasta määrästä, mikä on erittäin tervetullut avaus¹.

Lääkärilehden pääkirjoituksessa kaivataan analyyttista otetta keskusteluun². Pääkirjoituksessa esitetään muutamia näkemyksiä lääkärimäärästä ja terveydenhuollon kustannuksista, joista todella on tarpeen jatkaa analyyttista keskustelua.

Rajaton kysyntä ja osaajien määrä

Pääkirjoituksessa väitetään terveydenhuollon kysynnän olevan rajatonta. Väitteen perusteet jäävät epäselviksi. Kirjaimellisesti väite tarkoittaisi, että riippumatta hinnasta ihmiset kuluttaisivat terveydenhuollon palveluita rajattomasti. Emme kuitenkaan havaitse tällaista tilannetta. Julkista rahaa ei käytetä pelkästään terveydenhuoltoon, vaan sitä kanavoidaan moniin kohteisiin. Yksilötkään eivät käytä kaikkea aikaansa ja rahaansa terveyspalvelujen kuluttamiseen.

Tämä väite rakentaa perustan toiselle väitteelle, jonka mukaan lääkärien tarjonnan lisääminen kasvattaa suoraan terveydenhuollon osuutta bruttokansantuotteesta (BKT). Siksi Lääkäriliiton mielestä pitäisi jo lääkärien koulutusmääriä päättäessä arvioida, kuinka suuri osa BKT:sta halutaan käyttää terveydenhuoltoon. Asia ei ole näin suoraviivainen.

Voi kysyä, että päteekö väite myös muihin työvoimapulasta kärsiviin aloihin. Pitäisikö esimerkiksi varhaiskasvatuksen opettajien koulutusmäärää asetettaessa huomioida, että koulutuksen kysyntä on ”rajaton”, ja siksi koulutusmäärä pitäisi kytkeä tavoiteltuun koulutuksen osuuteen BKT:sta? Vai olisiko varhaiskasvatuksen opettajien koulutusmäärä asetettava tasolle, joka riittää vastaamaan heidän kysyntäänsä, johon vaikuttaa esimerkiksi lasten määrä, yhteiskunnan palvelulupaus ja yksityinen kysyntä lastenhoitopalveluille?

Koulutusmäärien mitoittaminen toimialakohtaisesti suhteessa tavoiteltuihin BKT-osuuksiin olisi ennenäkemättömän pitkälle vietyä suunnitelmataloutta. Tavoitteen saavuttaminen edellyttäisi, että onnistuttaisiin arvioimaan mm. eri ammattilaisten vaikutus kustannuksiin ja toimialoittaisten arvonlisien muodostuminen. Lähestymistapa vaikuttaa epävarmalta, epäselvältä ja epätarkoituksenmukaiselta – sanalla sanoen mahdottomalta.

Lääkärimäärän vaikutus kustannuksiin - ja mihin kustannuksiin?

Toiseksi pääkirjoituksessa jatketaan, että ”jos Suomen lääkäritiheys nostettaisiin Ruotsin tasolle ja oletettaisiin ratkaisun nostavan terveydenhuoltomenojemme bruttokansantuoteosuutta vastaavasti, Suomessa tulisi varautua sijoittamaan terveydenhuoltoon yli neljä miljardia euroa nykyistä enemmän.” Väite kaipaa perusteluja.

Lääkäritiheys vaihtelee suuresti OECD-maissa eikä selity terveydenhuollon menojen BKT-osuudella. Yksittäisen maan aikasarjoista korrelaatioita voi löytyä helpommin, koska terveydenhuoltomenoihin ja lääkärimääriin samanaikaisesti vaikuttavia muitakin tekijöitä on monia.

Terveydenhuoltomenot ovat Suomessa noin 22 miljardia, ja suhteellisesti eniten nousseet erät 2000-luvulla ovat olleet lääkehoito ja ikääntyneiden pitkäaikaishoito³. Ikääntyminen nostaa varmasti sekä lääkärien tarvetta että terveydenhuoltomenoja kokonaisuutena. Jos Suomeen saataisiin jostain heti 4 000 lääkäriä, tuskinpa terveydenhuoltomenot kasvaisivat saman tien väistämättä yli neljällä miljardilla eli yli miljoonalla eurolla per lisälääkäri? Ja jos terveydenhuollon kustannusvaikuttavuutta halutaan parantaa, tarkoituksenmukaisin keino ei varmasti ole tärkeän tuotannontekijän määrän kuristaminen. Silloin pitää ohjata sitä, mitä ja keitä hoidetaan ja millä kustannuksilla julkisin varoin tai jopa sitä, mitä yksityiseltä sektorilta saa ostaa.

Aiemmin Lääkäriliitto on kannanotoissaan korostanut, että lääkärien määrän lisääminen perusterveydenhuollossa olisi edullisin ja vaikuttavin tapa parantaa terveydenhuoltoamme⁴. Lääkärimäärän lisäämistä perusterveydenhuoltoon on arvioitu jopa kustannusneutraaliksi⁵. Kun hoitoon ei pääse ajoissa, ja ongelmiin ei puututa perusterveydenhuollossa, ehtivät sairaudet pahentua, jolloin niiden hoitaminen myöhemmin aiheuttaa merkittävästi lisäkustannuksia^4,6.

Toteutuneen hoidon kustannukset on helpompi havaita kuin hoitamatta jäämisen tai viivästyneiden hoitojen aiheuttamat kustannukset. Toiseksi mainitut eivät nimittäin kokonaisuudessaan näy kansantalouden tilinpidossa terveyspalvelujen toimialalla. Viivästynyt hoito voi aiheuttaa merkittäviä kustannuksia, joista toivottavasti Kela:n, THL:n tai ylipäänsä terveystaloustieteen asiantuntijat tuovat tutkimuksellista tietoa keskusteluun.

Anekdoottina voi todeta, että esimerkiksi yksi nuoren henkilön vakavaa masennusdiagnoosia seuraava työkyvyttömyyspäätös tuo mittavia kustannuksia yhteiskunnalle, kun saamatta jäävät verotulot ja maksettavaksi tulee sosiaaliturva. Erityisesti mielenterveyspalvelut kärsivät vakavasta ja pahenevasta erikoislääkäripulasta. Jos meillä olisi enemmän lastenpsykiatreja, nuorisopsykiatreja ja aikuispsykiatreja, saisivatko potilaat tehokasta hoitoa nopeammin? Kuinka suuri säästö tästä voisi syntyä suhteessa lääkärikoulutuksen lisäämisen kustannuksiin?

Lääkäriliitolta toivoisin täsmennystä heidän analyysiinsa. Milloin lääkärimäärän lisäys on kustannustehokas tapa parantaa terveydenhuoltoa ja milloin riskinä on terveydenhuoltomenojen paisuttaminen? On huomattava, että nykyisin hyväosaiset saavat lääkäripalveluja paremmin, mutta lääkäreitä ei riitä huonompiosaisille, kaikille alueille tai tasaisesti eri terveysongelmien hoitoon. Lääkäripula ei valikoi uhrejaan terveystarpeiden perusteella.

Yhteinen tavoite – tasapaino

Lääkärilehden pääkirjoituksessa ilmaisemasta lääkärikoulutuksen ensisijaisesta tavoitteesta on helppo olla samaa mieltä. Tavoite nimittäin on lääkäritarpeen ja tarjonnan tasapaino.

Nykyinen vakava lääkäripula on esimerkki siitä, että tavoitteesta ollaan kaukana, kun lääkärien kysyntä ja tarve ylittää tarjonnan selvästi. On hiukan teknistä puhua lääkäritarpeesta, sillä lääkäritarve on tasapainossa lääkärien tarjonnan kanssa vain silloin, kun lääkärien kysyntä ja tarjonta ovat tasapainossa.

Tasapaino pitäisi saavuttaa lisäämällä lääkärien tarjontaa, jolloin voidaan lisätä potilaiden tarvitsemaa hoitoa. Kysynnän vähentämistä ratkaisuksi tarjoavan tahon pitäisi esittää vastaus kysymykseen: keitä tulisi hoitaa vähemmän?